sunnuntai 5. lokakuuta 2014

sinkkukriisi

lovestory1

Kotimatkalla rapujuhlista, vuosisadan laskuhumalassa se iski: ensimmäinen sinkkukriisi aikoihin. Koko vajaan kilometrin kävelymatkan jatkuva nyyhkiminen oli näin jälkikäteen ajateltuna ehkä hieman turhaa draamaa, mutta samat ajatukset olivat pyörineet mielessä jo jonkin aikaa.

Kaveriporukkaan on kesän ja alkusyksyn aikana iskenyt suoranainen yhteenmuuttamisen aalto, kun muutamastakin tyypistä on tullut avoparin toinen puolisko. Lisäksi jo kohta vuoden yhdessä asunut kaveripariskunta hyppäsi seuraavaan vaiheeseen maailman suloisimman koiranpennun hankkimisen muodossa, ja vähintään yhtä pitkään epämääräisessä ystävyyden ja jonkin enemmän välitilassa jumittaneet kaverit ovat viimein ottaneet askeleen eteenpäin.

lovestory4

Olen onnellinen sinkkuna enkä tarvitse ketään "tekemään minusta kokonaista" tai edes tuomaan parhaita puoliani esiin. Ystävien ollessa koko ajan tiukemmin kiinni omassa parisuhdearjessaan huomaan kuitenkin kaipaavani ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa koko elämän ja pienimmätkin jutut: pohtia ruokaostoksia, jutella duunipäivästä tai käydä sunnuntaikävelyllä. Vielä ei ole kiirettä mihinkään, mutta muutaman vuoden kuluttua ihmiset ympärillä alkavat hankkia lemmikkien sijaan lapsia, ja silloin en enää tahdo olla pelkkä sivustakatsoja!

Mittarissa alkaa olla ikää kohta 22 vuotta, mikä ei toki ole vielä paljoakaan. Ikävuosia merkittävämmältä tuntuu, että olen sinkkuillut nyt reilut kolme vuotta putkeen. Heikkoina hetkinä mieleen hiipii ajatus: onko minussa jotain vikaa? Mihinkään teiniaikojen angstiin en ole palaamassa, eikä itsetuntoni ole missään määrin riippuvainen yhdenkään kaksilahkeisen kiinnostuksesta, mutta ehkä teen tietämättäni jotain väärin. Ehkä en liiku oikeissa ympyröissä tai onnistu välittämään itsestäni realistista kuvaa uusia ihmisiä tavatessani?

lovestory2
lovestory3

Tiedostan kyllä, etten ole se kaikkein helpoimmin lähestyttävä persoona ja useimmilla ihmisillä menee pidempään kuin hetken verran nähdä kevyesti varautuneen ja ehkä kylmältäkin tuntuvan kuoren alle. Usein siinä vaiheessa, kun joku viimein näkee minut täysin omana itsenäni, olen jo joutunut friend zonelle. Viime vuosina olen onnistunut kehittämään itseäni asian suhteen, enkä enää anna itsestäni ensivaikutelmaa jääkuningattarena. Vielä pari vuotta sitten olisi esimerkiksi ollut täysin mahdotonta edes kuvitella, että olisin aloittanut keskustelun tuntemattoman ihmisen kanssa esimerkiksi baaritiskillä tai hississä. Nykyään ahdistun small talkia enemmän kiusallisista hiljaisuuksista ja saatan hyvinkin heittää pari lausetta sellaisten hetkien välttämiseksi. Ainoa ongelma on, että jäädyn täysin heti, jos joku vaikuttaa kiinnostavalta muutenkin kuin tuttava- tai kaveripohjalta...

Pienenpienillä askelilla eteenpäin; ehkä seuraavaksi uskaltaudun tekemään aloitteen tai osaan vastata muutenkin kuin punastumalla ja änkyttämällä, jos joku mielenkiintoinen tyyppi päättää minun olevan vaikkapa hissikeskustelun arvoinen. Sitä ennen odotan, että jollekin kelpaa tällainen alkuun hieman hiljainen ja salaperäiseltä vaikuttava tyttö. Ei minua sentään kotiovelta tarvitse tulla treffeille repimään – riittää ettei luovuta heti ensimmäisten, hapuilevien lauseiden kohdalla!

Kuvat: Kalle Gustafsson for Shufti Magazine, täältä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti