torstai 26. kesäkuuta 2014

veitsen alle

En ole kadonnut maan alle tai mihinkään muuallekaan, mutta viime aikoina ajatukset ovat pyörineet ihan muissa asioissa kuin bloggaamisessa. Meikäläinen astelee huomenna veitsen alle, kun reilun vuosikymmenen ajan odottamani purentaleikkaus koittaa viimein. Alunperin operaatio oli tarkoitus tehdä vasta syksyllä, mutta kiitos uusien työkuvioiden se ei oikein sopinut suunnitelmiin. Leikkausaika järjestyi pitkästä odotuksesta huolimatta siis varsin yllättäen!

Jos (ja kun) kaikki menee hyvin, kotiudun sairaalasta sunnuntaina, ja sen jälkeen täytyy käydä vielä ainakin yhdessä kirurgin kontrollissa ennen kuin saan matkustaa Ouluun äidin hoiviin. Seuraavat pari kuukautta kuluvatkin varmasti pitkälti pohjoisessa, mitä nyt välillä pyörähdän Helsingissä näyttämässä itseäni lääkäreille ja kavereille. Kaiken kaikkiaan leikkauksesta toipuminen kestää muutaman kuukauden, vaikka ihan täysin ennalleen kasvojen tunnon voi odottaa palautuvan vasta reilun vuoden kuluttua.

IMG_0240a
elokuu 2011
Olen tiennyt leikkauksesta jo vuosia – ja suurimman osan tuosta ajasta jopa odottanut sitä innolla. Saan lähes täydellisen purennan, kauniimman profiilin ja pääsen vähitellen eroon hammasraudoista. Nyt koko asian konkretisoituessa välillä kuitenkin pelottaa. Ei kai kukaan järkevä ihminen lähes vapaaehtoisesti anna jonkun murjoa itseään siihen kuntoon, että naama on turvoksissa viikkoja, syöminen ei onnistu kuukausiin ja puhuminenkin on alkuun vaikeaa? Kirurgin "pelottelukäynnillä" kerrottiin lakiteknisistä syistä leikkauksen kaikista riskeistä, minkä jälkeen olen ollut lähes vakuuttunut, että juuri minulta katkeaa leukaluu väärästä kohtaa ja saan pysyvän hermovaurion sekä kaupan päälle krooniset kivut. Kaikkien noiden todennäköisyys on yksinäänkin olemattoman pieni, joten tänään päätin lakata pelkäämästä. (Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!) Jos jotain on odottanut kohta 15 vuotta, ei fiilistä kannata pilata turhalla pelkäämisellä. Come what may.

IMG_3201a
toukokuu 2012
IMG_2237ab
heinäkuu 2012
Sain ensimmäisen oikomislaitteeni seitsemänvuotiaana. Itkin äidille, miten yöllä käytettävän kapistuksen takia en voisi jutella unikaverilleni (vuonna 2000 lapset olivat vielä, noh, lapsia). Äiskä lohdutti, että hoidon avulla saisin täydellisen purennan ja kauniin hymyn. Siihen ajatukseen tartuin uudelleen, kun enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden oikomisyritysten jälkeen sain lukion kolmannella luokalla elämäni ensimmäiset hammasraudat. Turhamaisen myöhäisteinin tavoin itkin traagista kohtaloani ja olin täysin valmis muuttamaan nunnaluostariin, koska eihän kukaan kelpuuttaisi minua metallihymyni kanssa. Se pelko on sentään osoittautunut turhaksi, vaikken toki voi tietää, kuinka moni mies on päänsisäisessä Tinderissään pyyhkäissyt vasemmalle rautojen takia. On silti naiivia kuvitella, ettei raudoilla olisi merkitystä ensivaikutelman kannalta. Tuli lievästi järkytyksenä, kun parin kuukauden tuntemisen jälkeen eräs uusista yliopistokavereista totesi: "Sun persoona jää kyllä noiden hammasrautojen varjoon". Seuraavalla viikolla värjäsin hiukset vaaleasta kirkkaanpunaiseksi.

18.04.31
toukokuu 2014
Kiitos parin lisäikävuoden, kokemusten ja tottumisen olen enemmän sinut hammasrautahymyni kanssa kuin koskaan ennen. Valehtelisin silti räikeästi, jos väittäisin etten odota innolla leikkauksen jälkeisen turvotuksen alta paljastuvia uusia kasvonpiirteitä ja raudatonta hymyä, jonka saan näillä näkymin joululahjaksi. Myös blogi jää nyt pienenpienelle sairaslomalle, mutta palataan asiaan toivottavasti jo ensi viikolla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti