sunnuntai 11. marraskuuta 2012

isänpäivänä

Minulla on maailman paras isä.

Päiväkodissa tuo edellinen lause aiheutti aina etenkin isänpäivän aikaan valtaisan väittelyn ja jopa tappelua, sillä jokainen tietysti väitti omaa isäänsä maailman parhaaksi. Päiväkotiaikojen jälkeen olen ymmärtänyt, ettei minunkaan isäni ole supermies, mutta siitä huolimatta allekirjoitan edelleen tuon väitteen. Voi olla, että objektiivisessa isävertailussa isi ei saavuttaisi ykköspaikkaa, mutta viis siitä. Minulla on maailman, minun maailmani, paras isä.

Kun olin pieni, isi oli se, joka vei minut joka aamu päiväkotiin ja haki sieltä iltapäivisin. Isi teki aina ruokaa ennen kuin äiti tuli kotiin ja leipoi viikonloppuisin savolaista rieskaa. Rakkauttani isin tekemään rieskaan ei  ole onnistunut himmentämään edes se, että kerran halkaisin hampaani rieskan yllättävän kovaan reunaan. Eräänä itsenäisyyspäivänä joskus ihan pienenä onnistuin pudottamaan pinkin rukkasen sillalta Oulujoen heikolle jäälle, ja luulin sen olleen ikuisesti mennyttä. Aikaisin seuraavana aamuna isi kuitenkin lähti rukkasen pelastusretkelle yön jäljiltä vankemmalle jäälle ja toi sen kotiin. Pienen tytön silmissä isi oli oikea supermies.

Aika monet ensimmäisten kouluvuosieni aikaiset muistot liittyvät isin kanssa raksalla vietettyihin hetkiin. Muistan seisoneeni vesirokossa keskellä talvea katselemassa perustusten valamista ja istuneeni koulun jälkeen tuntikausia raksalla, sillä isin piti rakentaa ja samalla pitää minulle seuraa. Silloin valitin pitkistä ja tylsistä päivistä, mutta jälkikäteen ajateltuna en vaihtaisi yhdessä vietettyjä hetkiä mihinkään, isin meille rakentamasta Oulu-kodista puhumattakaan.

Isi on se ihminen, joka on aina jaksanut kannustaa minua kaikissa koulujutuissa ja uskoa minuun jopa silloin, kun oma itseluottamus on horjunut. Jos äiti yrittää rohkaista epävarmuuden hetkinä, väitän vastaan. Kun isi sanoo vakaalla äänellä, että "sinä oot fiksu tyttö", en voi muuta kuin uskoa. Järkkymättömän luottamuksen lisäksi isi on auttanut koulu-uralla muutenkin. Yhdessä on laskettu monta pitkää iltaa matikkaa, joskus paremmin ja joskus heikommin tuloksin. Lukioaikoinani isi joutui kuuntelemaan monet itkupotkuraivarit, kun joku asia tuntui minusta ylitsepääsemättömän vaikealta. Joka kerta isi odotti kaikessa rauhassa allekirjoittaneen rauhoittumista, ja kaikista vastaväitteistäni huolimatta asiaa käytiin läpi yhä uudelleen ja uudelleen kunnes ymmärsin. Kaiken itkemisen, jankkaamisen ja väittelyn jälkeen isi vain totesi tyynesti: "Näitä juttuja kannattaisi käydä läpi heti koulun jälkeen pirteänä, eikä juuri ennen nukkumaanmenoa". Yhdellä lukiokurssilla käsiteltiin asioita, joita isi ei ollut koskaan itse joutunut opiskelemaan, joten eräänä iltana maailman paras isä luki kurssikirjan läpi – ihan vain jotta pystyi sitten neuvomaan minua kotitehtävissä. 

Olen aina ollut isin tyttö. Yleensä ollaan kaikesta samaa mieltä ja äitiä vastaan, ja perherauhan nimissä äiskälle onkin myönnetty veto-oikeus. Minulla ja isillä samanlainen vinoutunut huumorintaju, jota äiti tai sen puoleen kukaan muukaan ei aina tajua. Isin mielipiteet ovat aina vaikuttaneet minuun enemmän kuin monen muun, ja olen vasta ihan viime aikoina oppinut tekemään päätöksiä, joista isi ei ehkä ole täysin samaa mieltä. Fysiikan opiskelun lopettaminen lukiossa aiheutti suhteettoman huonon omatunnon, sillä tiesin, että isi olisi tahtonut minun jatkavan. Sen sijaan yliopistohin hakiessa osasin jo suhtautua sopivalla rentoudella isin leikkimielisiin kommentteihin markkinoinnin opiskelusta. Tiedän, että isi on ylpeä siitä, että olen uskaltanut tehdä omat valintani muiden mielipiteistä välittämättä. 

Minun ja isin suhde on aina perustunut yhteiseen tekemiseen ja yhdessäoloon enemmän kuin puhumiseen. Luotan siihen, että äiti kertoo isille kaiken olennaisen ja vähän enemmänkin, eli isi tietää fiiliksistäni ilman että meidän tarvitsee jutella niistä. Koska meillä ei ole ollut tapana jutella tunneasioista, olen kamalan huono kertomaan isille, miten tärkeä ja rakas hän on. Ylioppilasjuhlien aattona annoin isille lyyran ikään kuin kiitoksena hyvästä kasvatuksesta ja kaikesta sellaisesta, ja kaikesta harjoittelusta ja mahdollisimman arkisesta kontekstista (päivällisellä ruokapöydän ääressä) huolimatta purskahdin itkuun muutaman lauseen mittaisen puheen aikana. Se oli myös yksi niistä harvoista hetkistä, jolloin olen nähnyt isinkin pidättelevän kyyneliä.

Muutto Helsinkiin on vaikuttanut minun ja isin suhteeseen paljon enemmän kuin suhteeseeni äitiin. Äiskän kanssa jutellaan puhelimessa harva se päivä, mutta isille en osaa soittaa ihan vain kertoakseni ja kysyäkseni kuulumisia. Olisihan se kieltämättä vähän hassuakin, kertoa samat asiat kahdelle ihmiselle, jotka kuitenkin kertovat ne toisilleen. Joka kerta äidille soittassani käsken kuitenkin toivottaa isillekin hyvää yötä ja sanoa terveisiä. Välillä minulla on hurja ikävä isiä, ja odotankin jo nyt monen viikon joululomaa Oulussa. Sitten saan leipoa isille joulutorttuja ja omasta mielestäni hieman liian tummaksi paistuneita pipareita. Jossain välissä voidaan katsoa jouluperinteeksi muodostunut Ylpeys ja ennakkoluulo, sillä maailman paras isä tykkää katsoa salaa romanttisia elokuvia.

Ihanaa isänpäivää kaikille, mutta etenkin juuri sinulle isi!

3 kommenttia:

  1. Sama täällä. Piti vähän sulatella (kyyneliä) ku tän ensi kerran luki. Mutta tosi ihanasti oot kirjoittanut omasta isästäsi ja tiivistänyt hyvin osuvasti myös omat ajatukseni omasta isästäni.

    VastaaPoista